Levyarvio: Ismo Alanko – Minä halusin olla niin kuin Beethoven

Rock on pelastettu – ainakin hetkeksi

Ismo Alanko_Minä halusin olla niin kuin Beethoven

Ismo Alanko julkaisi toukokuussa 2019 uuden albumin nimeltä Minä halusin olla niin kuin Beethoven. Se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että halusin kirjoittaa levystä enemmänkin. Aiemmin keväällä Soundin haastattelussa Ismo mainitsi haluavansa tehdä rock-levyn, joka kuulostaa modernilta. Siinä hän on toden totta onnistunut.

Edellisellä albumillaan Ismo Kullervo Alanko hän pyrki mahdollisimman kauniiseen soundiin, mutta jo uuden albumin ensimmäinen kappale Suomarssi tekee selväksi, että nyt maalataan eri sävyillä. Tämä albumi ei ole kaunis. Sen sijaan se on raju ja raaka rock-albumi. Musiikki on särmikästä ja nopeatempoista. 

Ismo on tehnyt albumin pitkälti yksin ja vastaakin suurimmasta osasta soitinraidoista. Rummut on soittanut Mikko Siren ja Artturi Taira puolestaan on soittanut syntetisaattoreita, tehnyt looppeja ja laulanut taustoja. Albumin soitto on tiukkaa ja voisi luulla bändin soittavan kappaleita livenä.

Soundi on samaan aikaan raju ja moderni. Ismon kitaransoittotapa on kulmikas, minkä kuulee. Syntetisaattorit tuovat modernin tuulahduksen ja kokonaisuus on lisäksi miksattu hyvin. Albumi kuulostaa hyvin vahvasti vuonna 2019 tehdyltä rock-levyltä. Se ammentaa rockin perinteistä, mutta samaan aikaan ottaa uljaasti modernit vaikutteet mukaan. 

Tällaista rock-levyä olen odottanut hartaasti. “Rock on pelastettu” on otsikkona suureellinen, mutta se oli ensimmäisiä ajatuksiani albumin kuuntelun jälkeen. Monet rock-fanit haikailevat esimerkiksi 1970-luvun rock-soundin perään, mutta rockin tulevaisuus ei ole vanhojen soundien replikoimisessa. Sille on toki aikansa ja paikkansa, mutta pysyäkseen ajankohtaisena rockin on kuulostettava nykyaikaiselta ja tämä albumi onnistuu siinä.

Kirjoitin lukion ensimmäisenä vuonna äidinkielen kurssilla esseen, jossa pohdin, onko rock enää kapinallista. Rockista on vuosien saatossa tullut pitkälti salonkikelpoista ja todellinen kohahduttava musiikki tehdään monesti genren ulkopuolella. Minä halusin olla niin kuin Beethoven kuitenkin kuulostaa kapinalliselta ja muistuttaa siitä muutosvoimasta, joka rock on joskus ollut. Sanoituksien ja musiikin yhteispelissä on voimaa.

Albumin A-puoli muodostuu kappaleista Suomarssi, Voi ei!,  Nuorena nukkuneet, Tulkaa ja Aaltoja. Suomarssi täräyttää albumin voimalla käyntiin ja esittelee saman tien albumin tyylin. Voi ei! julkaistiin singlenä ennen albumin julkaisua ja siinä on monia Ismon tuotannolle tyypillisiä elementtejä. Kulmikkaat säkeistöt yhdistetään mukaansatempaavaan ja tarttuvaan kertosäkeistöön ja säkeistöistä tulee vahvasti mieleen Sielun veljet.

Nuorena nukkuneet kappaleen ensimmäinen rivi antaa nimensä myös koko albumille. Ismo on jo haastatteluissa avannut kappaleen kertovan nuorten rappioromanttisten taiteilijoiden ihailusta. Samaa teemaa hän kosketteli jo 90-luvulla Taiteilijaelämää-kappaleessa. Sitä seuraa Tulkaa, jossa on poikkeuksellisesti kulmikas kertosäkeistökin.

Ensimmäisen puoliskon päättää Aaltoja, jonka sanoitusta muun muassa Helsingin sanomien arviossa ihasteltiin. Sanoja kuunnellessa ja lukiessa on pakko olla samaa mieltä Hesarin toimittajan kanssa. “Apinoiden planeetalla kapinoiden palmun alla/sinertävä enkelimme juo/kolibri on seuranansa elefantin kanssa/mikä tyrmäävän verevä duo” on huikeaa suomenkielen ilotulitusta. 

B-puolen aloittava Orjantappurakruunu on kaunis rakkauslaulu, jonka merkitys avautuu sanoja lukiessa. Se edustaa Ismolle tyypillistä rakkauslaulujen tyyliä, jossa sanoitukset eivät ole imeliä popista tuttuja rakkaudentunnustuksia. Sen sijaan sanoja pitää oikeasti kuunnella merkityksen avautumista varten.

Suosikkini levyllä on Transsioletettu tanssi. Jo kappaleen nimi on upeaa kielen riemua.  Kulmikas kitarariffi yhdistettynä moderneihin syntetisaattoreihin tuovat hyvin esille albumin yleisen linjan. Kappaleen säkeistöt ovat hyvin rytmikkäitä ja jo levyllä voi kuvitella Ismon shamanistiset lavaliikkeet. Kertosäkeistö puolestaan on tanssittava ja melodia jää helposti päähän soimaan. 

Ukkosenjumala Rauni on todella raskas kappale ja yllättää ensi tahtien lähtiessä soimaan. Orjantappurakruunun ja Transsioletetun tanssin kanssa se muodostaa levyn toisen puoliskon alkukolmikon. Kappalekolmikko on todella vahva kokonaisuus, joka osoittaa albumiformaatin vahvuudet. Yksinään kappaleissa ei olisi samaa voimaa kuin yhdessä ollessaan.

Vihaan kalevalaa on karua punkia, mutta taustalla säkeistöjen taustalla soiva syntetisaattori tuo mieleen Bachin Toccata ja Fuuga d-mollissa, mikä luo hienon musiikillisen kontrastin. Se on sanoituksensa vuoksi ollut paljon musiikkiuutisissa jo ennen albumin julkaisua, mutta kokonaisuudessa se kalpenee toisen puoliskon alun kappaleille.

Albumin päättää Helsinki hengittää, joka nopean Vihaa kalevalaa jälkeen tuntuu huomattavan rauhalliselta, vaikka todellisuudessa onkin keskitempoinen kappale. Kappaleessa on levyn loppuun sopivaa haikeutta. Toinen puolisko on jo yksinään upea kokonaisuus, johon Helsinki hengittää on kuin piste i:n päälle. Sen toimivuus korostuu entisestään koko albumin kontekstissa.

Kokonaisuutena Ismo Alanko on julkaissut vuonna 2019 rock-albumin, joka kuulostaa ajankohtaiselta. Rockin perinteet ovat luonnollisesti mukana, mutta niitä koristellaan taidokkaasti modernein maustein. Sanojen kanssa musiikki luo hienosti kantavan levyn, jollaista ei ole vähään aikaan Suomessa julkaistu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *