The Rolling Stones, 12.10.2017, Friends Arena, Solna, Ruotsi

Rock and rollin legenda elävänä

Siitä lähtien, kun tutustuin bändiin nimeltä The Rolling Stones, mielessäni oli kytenyt ajatus “Haluaisin nähdä bändin livenä”. Se ei ollut samanlaista kuin esimerkiksi Bruce Springsteenin keikoille haluaminen. Brucen keikoille halusin, ja haluan edelleen, koska Brucen musiikki on ollut itselleni hyvin merkityksellistä. The Rolling Stones, tai tuttavallisemmin Rollarit, olivat kuitenkin eri juttu. Heidän keikkansa näkemisessä oli kyse enemmänkin halusta päästä todistamaan rockin legendaa elementissään.
 
Vuodesta 2012 lähtien, eli Rollareiden uudelleenaktivoitumisesta 50-vuotisjuhlansa takia, lähtien olin odottanut ja toivonut bändiltä Suomen keikkaa. Kiertueet olivat kuitenkin hyvin ymmärrettävästi bändin ja soittajien iän takia lyhyitä ja rajoittuivat niin sanotusti parhaimmille markkina-alueille kuten keski-Eurooppaan ja muihin Pohjoismaihin bändin kiertäessä Euroopassa. Toivo yhtyeen Suomeen tulosta alkoi olla siis hyvin pientä. Kuitenkin olin innostunut lukiessani huhuja yhtyeen kiertuesuunnitelmista tälle vuodelle, koska niissä mukana pyörivät Norja ja Ruotsi. Kumpikin ovat oman kokemukseni perusteella mukavia maita keikoilla käymisen kannalta.
 
Keväällä 2017 Rollareiden No Filter-kiertue julkistettiin ja siihen sisältyi keikka Friends Arenalla Solnassa, joka on Tukholman esikaupunki Ruotsissa. Kauaa ei tarvinnut miettiä ennen kuin päätin ostaa lipun itselleni. Ostin sen The Rolling Stones -sovelluksen kautta saamallani ennakko-ostolinkillä, joten vältin pahimman lippujenostoruuhkan. Ostin itselleni normaalin kenttäpaikan, koska liput olivat todella hintavia ja normaali kenttälippukin maksoi noin tuhat kruunua eli hieman yli sata euroa.
 
Keikan ajankohdan saapuessa tarjosi matka sopivan syysloman opiskeluista, koska Aalto-yliopistossa ei käsitettä syysloma tunneta. Matka Tukholmaan taittui Turusta lähtevällä M/S Viking Gracella. Syy lähtösataman valintaan oli vuodenaika, koska syksy on syysmyrskyjen aikaa ja olen herkkä matkapahoinvoinnille ja merisairaudelle. Hieman ironista ottaen huomioon, että laivat ovat kiehtoneet minua lapsesta asti. Joka tapauksessa reitti Turusta Tukholmaan on pääosin saaristoreitti ja varsinaista avomerta kyseisellä reitillä on hyvin vähän. Tästä syystä siellä ei myrskyisä sää haittaa yhtä paljoa kuin Helsingistä Tukholmaan matkattaessa.
 
Saapuminen Tukholmaan tapahtui Ruotsin aikaa noin kello 6.35 keikkapäivänä. Hotellihuoneen saamiseen ja keikan alkuun oli siis vielä paljon aikaa. Se aika kuitenkin kului yllättävän nopeasti tyttöystäväni kanssa Tukholmaa kierrellen. Myös Vasa-museossa tuli käytyä ja katsottua läpi lähes kaikki kohteet, jotka museossa olivat esille. Syöminenkin hoitui Vasa-museossa ja lihapulla-annos oli hyvä ja täyttävä. Hotelliin menimme noin kello 15 ja aika pian sen jälkeen minä lähdinkin kohti keikkapaikkaa.
 
Solnaan matkustin Tunnelbanalla eli metrolla. Solnan tunnelbana-asema Solna Centrum on noin puolentoista kilometrin päässä Friends Arenasta. Kävelin siis jonkin matkaa asemalta keikkapaikalle ja jo sillä matkalla totesin ympäristön muuttuneen muutamassa vuodessa. Olin käynyt Friends Arenalla Bruce Springsteenin keikalla 2013 ja silloin stadion oli uunituore ja ympäristökin aikamoista rakennustyömaata. Se teki etenkin keikalta poistumisesta huomattavasti epämiellyttävämpää kuin normaalisti. Muistan edelleenkin kuinka hieman ennen Solna Centrumia oli kulkuväylää kavennettu rakennustyömaan takia, mikä aiheutti pahan ruuhkautumisen. 
 
Joka tapauksessa saavuin lippuuni merkitylle portille eli portille numero kaksi, joka oli tarkoitettu vain kenttäpaikoille meneville. Portit eivät auenneet ilmoitettuna kellonaikana vaan noin varttia myöhemmin. Aukeamisaika olikin juuri sopiva, koska melkein heti porttien auettua alkoi sataa ja oli mukava päästä sateen suojaan stadionin sisälle. Friends Arenalla on siis suljettava katto, joka pidetään keikkojen aikana aina suljettuna. Sisälle päästyäni ostin ensin kiertuepaidan ja -kirjan. Tavoistani poiketen ostin keltaisen t-paidan, koska se on kiertueen tunnusvärinä. Yleensä ostamani keikkapaidat ovat mustia. Tosin se johtuu osittain myös kapeasta tarjonnasta.
 
Paidan ostettuani suunnistin Friends Arenan kentälle ja totesin saman asian kuin neljä vuotta aiemmin: stadion on iso. Katsomot menevät kolmessa kerroksessa. Yksin kentälle mahtuu noin 18 000 ihmistä konserteissa. Stadionin yleisöennätys, joka on tehty Bruce Springsteenin keikalla, on reilut 56 000 henkilöä. Suuresta koosta johtuen stadionilla on suuri riski joutua paikalle, josta ei näe kunnolla. Saapuessani kentällä ei ollut vielä paljoakaan ihmisiä, mistä johtuen onnistuin löytämään itselleni hyvän paikan miksauspöydän vierestä. Lisäksi siinä oli aidan vieressä pienet korokkeet, pienillä tarkoitan enintään viittä senttimetriä, joiden päältä näki hieman paremmin.
 
Keikalla oli lämmittelijänä ruotsalainen The Hellacopters, jossa nykyisin soittaa bassoa suomalainen Sami Yaffa. Suhtautumiseni lämppäriin oli hieman kaksijakoinen. Tavallaan oli hienoa nähdä toinenkin bändi, jota ei ollut nähnyt aiemmin. Toisaalta se kuitenkin viivästytti illan pääesiintyjän keikan alkua. The Hellacoptersin keikka oli ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan tehnyt niin suurta vaikutusta, että haluaisin välittömästi nähdä heidät uudestaan. Heidän settinsä kesti noin neljäkymmentäviisi minuuttia.
 
The Hellacoptersin jälkeen lavalla alkoi pikainen roudaus, koska The Hellacoptersin soittokamat piti saada pois lavalta ennen Rollareiden keikan alkua. Odotellessa aika kului puhelinta selaten, kiertuekirjaa lukien ja lavaa sekä stadionia katsellen. The Rolling Stones panostaa yleisesti paljon lavoihinsa eikä No Filter -kiertue ollut poikkeus. Näkyvimpänä elementtinä oli neljä isoa suorakaiteen muotoista näyttöä pystyasennossa. Ennen keikan alkua ne näyttivät yhtyeen kielilogoa keltaisella taustalla. Välillä niissä pyöri myöskin ilmeisesti kiertueen yhteistyökumppanin mainos. 
 
Lava ennen keikan alkamista
The Rolling Stonesin keikka alkoi lähes ajallaan eli kello 21. Ensimmäisenä kappaleena oli Sympathy for the Devil, joka oli samalla paikalla koko kiertueen ajan. Se toimi aloituksena hyvin ja mahdollisti bändin vaiheittaisen lavalle tulon. Kappaleen alussa lavalla olivat varsinaisista jäsenistä vain Mick Jagger ja Charlie Watts. Toki lisämuusikoita oli enemmän. Kuitenkin Keith Richardsin lavalle astuminen näytti ja kuulosti todella tyylikkäältä. Hän ja Ronnie Wood tulivat lavalle samaan aikaan soittaessaan kappaleen ensimmäisen kitarasoinnun. Samalla näytöt näyttivät Keith Richardsia ja yleisön suosionosoitukset olivat valtavat.
 
Sympathy for the Devilin aikana stadionyleisö pääsi esittelemään äänekkyyttään yhteislaulussa. Toki tämä oli ensimmäinen kerta monista, koska keikka oli luonnollisesti hyvin hittipainotteinen. Hittilinja tuli selväksi heti keikan alussa, kun toisena kappaleena soitettiin It’s Only Rock’n Roll ja kolmantena kappaleena puolestaan Tumbling Dice. Ensin mainittuhan äänitettiin alunperin Ronnie Woodin soololevylle, mutta Mick Jagger ja Ronnie Wood, ainakin Ronnie Woodin elämäkerran mukaan, sopivat kappaleen käytöstä Rollareiden It’s Only Rock’n roll -albumilla. Tumbling Dice puolestaan on yksi suosikeitani Rollareiden tuotannossa.
 
The Rolling Stones
Alkukolmikon jälkeen suunnattiin samaan aikaan Stonesien juurille ja silti viimeisimmän julkaisun pariin. Rollarit soittivat siis bluesia parin kappaleen verran. Kummastakin he julkaisivat oman versionsa vuonna 2016 julkaistulla kokonaan blues-lainakappaleita sisältäneellä Blue & Lonesome -albumillaan. Kappaleet olivat Just Your Fool ja Ride ‘Em Down. Ne olivat mukavaa kuunneltavaa, mutta valitettavasti en ollut ehtinyt tutustua kyseiseen albumiin tai kappaleisiin tarpeeksi etukäteen. Osittain siitä syystä kappaleet jäivät itselleni hieman etäiseksi. Olin kylläkin kuunnellut kerran kummankin, koska ne julkaistiin singleinä Blue & Lonesome -albumin julkaisun jälkeen.
 
Bluesin jälkeen oli vuorossa Under My Thumb, jonka settilistassa oleminen yllätti minut hieman. Sen mukanaolo ei kuitenkaan haitannut. Päinvastoin se lukeutuu myös Rollarit -suosikeihini ja edustaa heidän 1960-luvun tuotantonsa parhaimmistoa. Kappale on suosikkieni joukossa nimenomaan musiikkinsa perusteella. Sama pätee moniin muihinkin kappaleisiin Rollareiden tuotannossa. Heidän kohdallaan sanoitukset ovat keskimääräistä useammin jääneet minulle hieman vieraammaksi ja itse musiikilla on suurempi rooli.
 
Sweet Virginia Exile on the Main Street -albumilta oli vuorossa seuraavana. Kappale oli yleisön äänestämä. Rolling Stonesilla on siis ollut jo useita vuosia tapana järjestää ennen jokaista keikkaa nettiäänestys, jossa yleisöllä on mahdollisuus äänestää noin viiden vaihtoehdon joukosta oma suosikkinsa keikalle. Tällä kertaa se oli Sweet Virginia, joka oli Stones -kantria parhaimmillaan. Rollareiden kantrikappaleille on tyypillistä, että Keith Richards laulaa hieman kaihoisan kuuloisia taustalauluja ja niin tälläkin kertaa. 
 
Sitten palattiinkin tavallaan tutulle ja turvalliselle linjalle eli hittien pariin. Oli vuorossa Let It Bleed -albumin helmi You Can’t Always Get What You Want. Viisi vuotta sitten yhtyeen 50-vuotisjuhlakeikoilla tämän kappaleen aikana lavalla oli mukana kuoro laulamassa levyversion tapaan. Solnassa kuoroa ei nähty eikä sen puoleen kuultukaan, mutta komealta kappale kuulosti siltä huolimatta. Sen jälkeen soitettiin Paint It Black, joka oli aikoinaan Guitar Hero III:n ansiosta ensimmäisiä kosketuksiani Rollareiden musiikkiin. 
 
Honky Tonk Women päätti tämän hittikolmikon. Introriffissä Keithin ensimmäiset soinnut olivat vähän haparoivia, mutta sen jälkeen hän selvästi keskittyi paremmin ja loppuosa kappaleesta sujui hyvin tiukasti. Honky Tonk Womenin jälkeen Mick Jagger suoritti bändin ja lisämuusikoiden esittelyn. Lavalla oli Mick Jaggerin, Keith Richardsin, Charlie Wattsin ja Ronnie Woodin lisäksi lisämuusikot Darryl Jones bassossa ja taustalaulussa, Sasha Allen taustalaulussa, Karl Denson saksofonissa, Tim Ries saksofonissa ja koskettimissa, Chuck Leavell koskettimissa ja taustalaulussa, Matt Clifford koskettimissa ja taustalaulussa sekä Bernard Fowler taustalaulussa.
 
Esittelyiden jälkeen oli Rollareille tuttuun tyyliin vuorossa Keith Richardsin lauluvuorossa. Tällä kertaa hän ei jutellessaan sanonut tunnettua lausepariaan “It’s good to be here. It’s good to be anywhere.” Sen sijaan hän jatkoi ensimmäisen lauseen jälkeen uudesta stadionista puhumiseen, koska Rollarit eivät olleet aiemmin soittaneet Friends Arenalla. Hetken puhumisen jälkeen oli Keithiä mukaillen aika ryhtyä onnelliseksi kappaleen Happy myötä. Kyseinen kappale on yksi Keithin tavaramerkkejä ja se sopii hänen laulettavakseen todella hyvin. Sen jälkeen Keith esitti Slipping Awayn, joka oli entuudestaan itselleni tuntematon. Kuitenkin se kuulosti todella kauniilta ja oli herkin koko keikan kappaleista. Keithin ääni myös kuulosti kappaleessa huomattavasti herkemmältä ja vilpittömämmältä kuin Mick Jaggerin ääni vastaavissa kappaleissa. Ylipäänsä Keith tuntuu laulavan enemmän tunteella ja Mick puolestaan enemmän työkseen, mikä on ymmärrettävääkin.
 
Keith laulamassa kappaletta Happy
Sitten oli vuorossa Stones-discoa vuoden 1978 albumin Some Girls ison hitin Miss You myötä. Aluksi ihmettelin mihin Keith katosi lavalta. Kappaleen puolivälissä kuitenkin hän ilmestyi näytöille. Hän siis istui rumpukorokkeen takaosassa tupakkaa poltellen. Yleisesti inhoan tupakointia, mutta pakko myöntää Keithin näyttäneen tyylikkäältä istuessaan, soittaessaan ja polttaessaan samanaikaisesti. Kappaleen loppuosassa Mick, Keith ja Ronnie menivät kiertelemään catwalkeja. Huomion kiinnittävää oli Keithin vähäinen soitto kappaleessa. Loppupuolella Keith ei hirveästi kitaraansa koskenut, vaan keskittyi yleisölle heilutteluun.
 
Midnight Rambler huuliharppuineen ja pitkine sooloineen oli seuraavana ja sen perään soitettiin Street Fighting Man. Keikka alkoi olla selkeästi loppusuoralla, koska hittien tulo ei alettuaan enää katkennut. Se ei kuitenkaan haitannut, koska hitit saavat stadionyleisön innostumaan. Street Fightin Mania seurasivat Start Me Up, Brown Sugar ja Jumpin’ Jack Flash. Kaikki suuria hittejä ja saivat myös sen mukaisen vastaanoton yleisön joukosta. Niiden paikka settilistasa olikin täysin oikeutettu ja ne sopivat hyvin keikan loppupuolelle.
 

 

Oikeanpuolimmaisessa näytössä taustalaulaja Sasha Allen
Äsken mainittujen kappaleiden jälkeen oli vuorossa encoretauko, jonka jälkeen alkoi Gimme Shelter. Sasha Allen lauloi hienoja duetto-osuuksia Mick Jaggerin kanssa tässä kappaleessa. Illan viimeisenä kappaleena The Rolling Stones soitti itseoikeutetusti I Can’t Get No Satisfactionin ja sen jälkeen olikin loppukumarruksien aika. Siirryin paikaltani miksauspöydän vierestä taaemmas jo encoren alkaessa, koska halusin välttää pahimman ryysiksen keikalta poistuttaessa. Encoren katselin ja kuuntelin takakentältä ja sinnekin näkyi yllättävän hyvin. Lisäksi sieltä pääsi hyvin poistumaan Satisfactionin loputtua ilman kentällä olevan väkijoukon läpi luovimista.
 

 

Keikan jälkeen tunnelma oli innostunut, koska keikka oli hyvä. Totta puhuen se ylitti ennakko-odotukseni selvästi, koska olin varautunut paljon haparoivempaan soittoon. Se on toki selvää, että lavalla olevilla lisämuusikoista ja etenkin kosketinsoittaja Chuck Leavellilla, joka on myöskin musiikillinen johtaja, on suuri rooli Rollareiden keikoilla. Välillä musiikki tuntuikin muodostuvan koskettimien ja basson luoman vankan pohjan päälle. Siitä huolimatta niille kuuluvilla paikoilla kitarat kuuluivat hyvin eikä soitossakaan ollut valittamista. Tietenkin keikalla paikan tunnelma vie pahimman analyyttisyyden pois, mikä on vain hyvä, koska se mahdollistaa keikasta nauttimisen. Siitä huolimatta jälkikäteenkin mielipiteeni on se, että Rollarit soittivat ja lauloivat ikäänsä nähden hyvin ja keikka oli näkemisen arvoinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *