Anssi Kela, 22.7.2017, Tavastia, Helsinki

Nostalgiaa

Anssi Kelan keikka Tavastialla kuulosti niin hyvälle, että sitä ei voinut jättää väliin. Tällä kertaa Anssi ei myynyt Tavastiaa loppuun, mutta kuten hän itse keikan aikana totesikin, oli heinäkuun loppu ja monet pääkaupunkiseudulla asuvat olivat lomalla pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Keikkapaikalle saavuin noin puoli tuntia ennen keikkaa. Silloin pääsin oikein hyvälle paikalle seinän viereen noin miksauspöydän kohdalle. Ennen keikkaa pohdin taustamusiikin valitsijaa. Se oli nimittäin oikein hyvää ja siellä soi muun muassa The Replacementsin The Bastards of Young.
 
Keikka alkoi suunnilleen ilmoitettuna alkamisajankohtana eli kello 21 ja aloituskappaleena oli Tanssilattialla. Se oli hyvä keikan aloitus ja kaksi vuotta sitten Anssi taisi aloittaa kaikki keikkansa kyseisellä kappaleella. Anssi asteli lavalle komeiden falsettiäänien kanssa ennen kappaleen ensimmäisen säkeistön aloittamista. Hänellä oli jälleen Freddie Mercury -tyylinen mikrofoniteline käytössään kappaleissa, joissa hän ei tarvinnut kitaraa.
 
Toisena kappaleena kuultiin Milla, joka oli arvattavissa, koska se on viime vuosina aika usein ollut keikoilla tällä paikalla ellei jopa aloituskappaleena. Se ei kuitenkaan haitannut, koska se kuulosti jälleen todella hyvältä. Erityisesti pidin Tuomas Wäinölän kitarakuvioista kappaleen säkeistöissä. Millan kertosäkeistöissä yleisö osoitti olevansa todella hyvässä “laulumyötäisessä”, kuten Anssi vähän ajan kuluttua havainnoikin. Millan aikana tuli myöskin ensimmäinen tämän keikan nostalgiakokemus itselleni. Olin viisivuotias Nummelan julkaisun aikaan ja sen triplaplatinapainos, jossa oli Milla-single mukana, oli yksi ensimmäisiä cd-levyjäni. Kuuntelin kappaleita todella paljon lapsena ja ne soivat myöskin paljon radiossa silloin. Millan kertosäkeistössä laulaessani mukana nuo muistot tulvivat mieleeni ja sen kuuleminen oli vielä hienompi kokemus kuin se aiemmin oli ollut.
 
Millaa seurasi Puistossa ja nostalgisuus jatkui, koska Puistossa oli yksi Nummelan suurimmista hiteistä. Juuri ensimmäisen kertosäkeistön alkaessa itselläni meni selkää pitkin kylmät väreet kappaleen takia. Muistaakseni Olli Lindholm on sanonut, että on iso asia, jos musiikkia kuunnellessa menee kylmät väreet. Tuo piti paikkansa myös Anssin keikalla. Puistossa oli vastaava nostalginen kokemus kuin Millakin ja se toi lapsuusmuistot mieleen. Anssi oli joskus maininnut kappaleen saaneen inspiraationsa Bruce Springsteenin Atlantic Citystä. Keikalla mieleeni tuli jälleen yhden kertosäkeistön aikana kuvaus “Suomen Atlantic City”.
 
Valitettavasti kuvani eivät ole kovin hyvälaatuisia tältä keikalta.
Puistossa jälkeen seurasi keikan ensimmäinen täysin uusi kappale. Anssi oli jo etukäteen ilmoittanut soittavansa tällä keikalla täysin uusia kappaleita ja nyt oli niistä vuorossa ensimmäinen nimeltään Skidit. Ennen kappaletta Anssi kertoi tarinan, jolla selitti kappaleen ensimmäisen rivin taustoja. Tässä kappaleessa Anssi ei soittanut kitaraa, vaan keskittyi laulamiseen. Kappale oli huomattavasti rockimpi kuin Anssin viime vuosien julkaisut, mutta 1980-luvun vaikutteet olivat edelleen havaittavissa. Kappaleen kuuleminen sai toivomaan sen mahdollisimman pikaista julkaisua ja loppupuolen kertosäkeistöissä huomasinkin jo laulavani mukana.
 
Skidien jälkeen palattiin hittilinjalle Anssin kysyessä onko yleisössä levottomia tyttöjä. Kuten aiemmillakin keikoilla Anssi mainitsi, että levoton tyttö ei katso sukupuolta ja kertoi itsensä, basisti Antti Karisalmen ja kitaristi Tuomas Wäinölän olevan myös levottomia tyttöjä. Levoton tyttö oli mukavaa kuultavaa. Livenä Anssin musiikkityylin vaihdos ei erotu niin selkeästi, vaan vanhat ja uudet sopivat hyvin yhteen. Tästä syystä suuria tyyliharppauksia ei keikalla kuultu, vaan kaikki kuulosti Anssi Kelan ja hänen bändinsä soittamalta. Tämä tuli mieleen kuunnellessani Levotonta tyttöä levyltä tätä kirjoittaessani.
 
Levotonta tyttöä seurasi lähes saumattomasti kitarataistelu eli Flowers in the steps of Eduskuntatalo, jonka aikana Anssi ja Tuomas isoeleisesti ottivat mittaa toisistaan. Tätä kirjoittaessani muuten ymmärsin yhden syyn miksi Levoton tyttö ja kitarataistelu olivat jälleen peräkkäin. Flowers in the steps of Eduskuntatalo oli käytännössä johdettu Kaatua kuin puu kappaleesta ja ne olivat jo albumilla peräkkäin. Toinen syy varmasti oli se, että ne sopivat hyvin peräkkäin ja Anssi soitti kummatkin hienolla Van Halen -kitarallaan. Hieman jäin kuitenkin kaipaan Kaatua kuin puu kertosäkeistöä kitarataistelun perään, koska mielestäni se oli pari vuotta sitten hyvä päätös kitarataistelulle.
 
Kitarataistelu ja liian vähän valoa kuvassa.
Kitarataistelun jälkeen Anssi vaihtoi Van Halen -kitaran yhtä hienoon Fenderin Nile Rodgers Stratocasteriin, joka oli suuressa roolissa Nostalgiaa -albumilla. Tällä kertaa, kuten aiemminkin näkemilläni Anssin bändikeikoilla, sillä soitettiin Karhun elämää. Ennen kappaleen alkua Anssi esitteli kosketinsoittaja Saara Metsbergin, joka aloitti kappaleen isolla synamatolla, ja rumpaliveljensä Ville Kelan. Karhun elämää ei ole Anssin soolokappale, vaan Anssi on julkaissut sen jo 1990-luvulla Pekka ja susi -yhtyeensä kanssa. Pidän kuitenkin enemmän kappaleen liveversiosta, jota Anssi bändinsä kanssa soittaa. Se on hieman hitaampi ja muutenkin tunnelmallisempi kuin levyversio.
 
Sitten olikin vuorossa kappale, jonka Anssi kertoi striimanneen platinaa. Sille oli kertynyt siis jo yli neljä miljoonaa kuuntelukertaa. Kappale ei kuulu omiin suosikkeihin, mutta se kertoo hienosti Puistossa kappaleen päähenkilön jatkotarinan. Liveversiona kappale miellytti itseäni enemmän. Yksi seikka saattoi olla kappaleen kitaraosuuksien soittaminen livenä sähkökitaralla. Kappaleen aikana yleisöstä alkoi sataa ruusuja lavalle, mistä Anssi oli selkeästi hieman häkeltynyt.  Ele oli eturiveissä olevien fanien ennakkoon suunnitelema. Anssi kompastui kappaleen aikana ja seuraavan päivänä selvisi hänen murtaneen jalkansa sen vuoksi. Keikalla se ei kuitenkaan näkynyt, vaan adrenaliini auttoi hänet siitä yli. Aluksi vaikutti häneen kompastuneen ruusuihin, mutta myöhemmin keikalta kuvatulta videolta tarkkaavaiset fanit huomasivat Anssin kompastuneen Tuomaksen kitarajohtoon.
 
Petri Ruusunen teki tilaa keikan yllätysnumerolle, joka Palava silta. Anssi kertoi hänelle tulleen keikkaa edeltävänä päivänä ajatus kappaleen soittamisesta ja siksi hän oli päättänyt soittaa sen Tavastialla. Kappaleen ajaksi Ville poistui lavalta ja Tuomas sekä Antti jäivät laulamaan taustoja Saaran soittaessa pianoa. Anssikin laittoi kitaran syrjään keskittyen laulamiseen. Kappale oli mukava kuulla, mutta tällä kertaa se ehkä hieman kalpeni levyversiolle. Tämä osaltaan johtui siitä, että Anssi oli omien sanojensa mukaan äänittänyt levyversiolle 80 lauluraitaa eikä sellaista määrää tietenkään voi livenä normaalikeikalla saavuttaa. Se ei kuitenkaan haitannut ja mielestäni Tavastialle sopikin paljon paremmin riisutumpi, pianoballadi versio, jossa kuitenkin oli hienot taustalaulut.
 
Jälleen oli vuorossa täysin uusi kappale. Tosin tätä kappaletta olin osannut odottaa, koska Anssi oli esittänyt Isot biisit -ohjelman nettilähetyksessä, jossa Lauri Tähkä oli mukana. Tässä kappaleessa Anssi soitti jälleen punaista, 60-vuotiasta Gretschiään. Ennen kappaletta Anssi puhui mikrofoniin ottaessaan kitaraa ja hänen kitarateknikkonsa otti mikkitelineen pidettäväkseen annettuaan kitaran, jotta Anssi pystyi jatkamaan puhettaan. Anssin kommentoitua tilannetta “Artistin elämä ei ole helppoa”, teknikko Pave vastasi “Eikä teknikon”, mikä sai yleisön räjähtämään nauruun. Itse kappale kuulosti hyvälle, mutta uusista kappaleista se jäi itselleni etäisimmäksi. Ehkä siihen vaikutti se tosiasia, että olin kuullut sen aiemmin ja siten osasin odottaa sitä. Kahdessa muussa uudessa kappaleessa, joita en ollut aiemmin kuullut, oli enemmän uutuutta ja siten niihin tuli keskityttyä paremmin.
 
Rakkaus upottaa jälkeen hypättiin laulamaan nostalgiasta Nostalgiaa -kappaleen myötä.  Nostalgiaa oli hyvä esimerkki kappaleesta, joka oli ollut levyltä kuunneltuna ihan hyvä ja muuttui keikalla upeaksi. Keikalla kappale oli vauhdikkaampi ja kuulosti paremmalta kuin levyllä. Ei kappaleen levyversiokaan toki huono ole. Vähän, sarkastisesti tosin, huolestuttavana pidin Tavastialla sitä, että lauloin 21-vuotiaana innoissani mukana “Ei uudempaa, ei parempaa, me halutaan nostalgiaa”. Tuo rivi toisaalta hyvin keikalla kokemiini tunteisiin kuullessani vanhoja Nummelan aikaisia kappaleita.
 
Nostalgiaa aloitti selkeästi keikan loppuhuipennuksen, jota jatkoi 1972 ja sen alussa Anssi kertoi jälleen vitsin tunnetuimmasta kitarariffistään. Anssin tunnetuin kitarariffi on siis 1972:n intro ja vitsi on siinä, että se koostuu vain yhdestä soinnusta, jota soitetaan peräkkäin. Kappale oli huikeaa kuultavaa ja pidin sen keikkasovituksesta paljon. Livenä 1972 sai yleisön laulamaan kovaäänisesti mukana ja se tekee kappaleeseen yleensä oman lisäyksensä ja niin se teki tälläkin kertaa. Kappaleen loppupuolella Anssi yhtyeineen tapaili The Whon Won’t Get Fooled Again -kappaleen introa kuten aiemmillakin näkemilläni keikoilla ja se oli hieno lisä 1972:een.
 
Keikan perussetin lopuksi oli vuorossa matka Nummelan öiselle harjulle ja kappale oli tietenkin Nummela. Siinä Anssi soitti valkoista Gretsch White Falconia ja luonnollisesti soitti huuliharppua. Nummela oli ollut pienenä yksi suosikeistani ja sen vuoksi se oli jälleen yksi keikan hienoimmista ja nostalgisimmista kokemuksista. Nummelan sanat ovat hienot ja musiikki tukee niitä upeasti. Anssi oli bändinsä kanssa tehnyt hienon keikkasovituksen kappaleesta. Kappaleen liveversiossa oli jo vuosia ollut lopussa “Joskus vaan täytyy” riviä toistava nostatus ennen yleisön teemamelodian laulattamista.  Tavastia lauloi kovaäänisesti mukana ja jälleen itselläni taisi mennä kylmät väreet kappaletta kuunnellesani.
 
Nummelan jälkeen Anssi yhtyeineen poistui lavalta ja yleisö alkoi sekalaisesti laulaa Nummelan teemamelodiaa Tuomaksen ja Villen jo palatessa lavalle. He aloittivat hyvin queenmäisen intron, joka oli tietenkin Rappiolla. Rappiollahan oli alunperin julkaistu jo vuonna 1980 Hassisen koneen Täältä tullaan Venäjä -nimisellä esikoisalbumilla. Anssi teki kappaleesta oman versionsa tämän vuoden keväällä eräässä Isot biisit -ohjelman jaksossa. Rappiolla oli jo ennen Anssin versiota ollut yksi suurimmista suosikeistani suomalaisista rockkappaleista ja Anssin versio vain lisäsi sen asemaa. Keikalla se oli sen vuoksi erityisen hienoa kuulla ja oli myös hienoa huomata yleisön laulavan kovaäänisesti mukana.
 
Sitten oli vuorossa keikan kolmas uusi kappale ja ainoa, jota oli esitetty aiemmin tänä kesänä. Sen nimi oli SOS ja sen sanat sopivat hyvin kesään kesäfestareille sijoittuvine tapahtumineen. Tämä kappale oli illan aikana toinen, jossa Anssi soitti huuliharppua kitaransoiton lisäksi. Kappale kuulosti hyvälle ja sanojensa puolesta kuvittelisin sen sopivan hyvin julkaistavaksi pian kesän jälkeen, jos Anssi ehtii äänittämään sen siihen mennessä. 
 
Keikan päätti Mikan Faijan BMW ja voi Anssi minkä menit tekemään. Ennen kappaletta Anssi nimittäin vaihtoi kitaraa ja soitti kappaleen Gibson Firebirdilla, jota en ollut aiemmin nähnyt. Luonnollisesti kappaleen alku meni uutta kitaraa ihmetellessä ja sen jälkeen huomasin Tuomaksellakin olevan vastaava kitara. “Mikä juttu tämä nyt oikein on?” pyöri mielessäni huomatessani yhtäkkiä haluavani hankkia itsekin Gibson Firebirdin. Yleisössä olevien kitaran soittajien varalta artistien olisi hyvä aina ilmoittaa uusien kitaroiden hankkimisesta, jotta niihin voisi valmistautua henkisesti etukäteen. Silloin ei tulisi tällaisia äkillisiä kitarakuumeita. Kunhan vitsailen, koska kyllä se kitarakuume tulisi siitä huolimatta. Joka tapauksessa Mikan Faijan BMW kuulosti hienolta, vaikka suuren osan kappaleesta käytinkin uusien kitaroiden ihailuun. Kappaleessa oli ollut liveversiossa uusi intro jo useamman vuoden ajan ja aina kuullessani sen olin miettinyt, mikä kappale se oikein on ja miksi se kuulosti niin tutulta. Jonkin verran ennen Tavastian keikkaa olin saanut sen selville. Kyseessä oli Bent Fabricius-Bjerren säveltämä kappale Norwegian Sunset, joka oli sävelletty Pilvikallion vauhtikisat -nimistä vuonna 1975 julkaistua elokuvaa varten. Ilmankos kappale kuulosti niin tutulta ja toi mieleeni juuri Pilvikallion vauhtikisat, joka oli yksi lempielokuviani lapsena. Norwegian sunset sopi kieltämättä hyvin Mikan Faijan BMW:n introksi.
 
Kuvan laatu ei ole hyvä, mutta Anssin ja Tuomaksen Firebirdit erottuvat siitä huolimatta.
Mikan Faijan BMW päätti keikan, mikä tavallaan oli sopiva lopetus, koska se on Anssin ensimmäinen hitti ja yksi niistä suurimmista. Kuitenkin jäin hieman kaipaamaan vielä Parasta aikaa keikan loppuun, koska mielestäni se kiteyttää hyvin Anssin keikkojen meiningin ja on iloinen iloinen kappale. Sen puuttumisesta huolimatta Anssin keikka oli loistava ja sille todellakin kannatti mennä. Sen jälkeen tuli tunne, joka aiemmin oli vaivannut vain Bruce Springsteenin keikkojen jälkeen. Nimittäin pitäisi päästä näkemään Anssi bändeineen pian uudestaan ja tulinkin jo katsoneeksi keikkakalenterista pari keikkaa, joista ainakin toiselle voisin päästä. Uusia kappaleita oli mukava kuulla ja odotan innolla niiden levyversioita. Samalla jäin miettimään, aikooko Anssi äänittää jälleen yksin vai meneekö hän bändinsä kanssa studioon. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa hyvältä. Päällimmäisenä tunteena keikasta jäi kuitenkin käteen nostalgian vyöry ja kylmät väreet joidenkin Nummelan aikaisten kohdalla ja koko keikan hyvä tunnelma. Kiitos Anssille, Tuomakselle, Antille, Saaralle ja Villelle sekä teknikoille hyvästä keikasta sekä sen aikaisista nostalgian tunteista.
Settilista: 
Tanssilattialla
Milla
Puistossa
Skidit
Levoton tyttö
Flowers in the stairs of Eduskuntatalo
Karhun elämää
Petri Ruusunen
Palava silta
Rakkaus upottaa
Nostalgiaa
1972
Nummela
Rappiolla
SOS
Mikan Faijan BMW
 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *